Joskus ihmisiltä tuppaa unohtumaan se, että homofobiaa on monenlaista. Homofobia ei ole ainoastaan samaa sukupuolta olevien parien naimisiinmenon kieltämistä, "homous on synti" -tyylisten sloganien huutelua ohi marssivalle prideparaatille tai seksuaalivähemmistöön kuuluvan lapsen koulukiusaamista. Homofobia on paljon muutakin.
Halusin pysähtyä tänä synkkänä sunnuntai-iltapäivänä kirjoittamaan omista henkilökohtaisista kokemuksistani homofobiaan liittyen. Teksti on pääasiassa oman turhautumiseni purkua, mutta pyrin myös selventämään asioita sen verran, että myös aiheeseen tutustumaton pääsee mukaan.
Taustatietoa sen verran, että olen itse panseksuaali. Olen ollut osittain ulkona kaapista nyt vähän yli kaksi vuotta. Oma kokemukseni homofobiasta ei ole ollut niin rajua, kuin esimerkiksi osalla nettikavereistani - en ole joutunut kiusatuksi koulussa, ystäväni eivät ole hylänneet minua, enkä usko, että äitini (joka ei tosiaan suuntautumisestani vielä tiedä) heittäisi minut pihalle tultuani ulos kaapista. Onnekkuudestani huolimatta koen silti homofobiaa - enemmän tai vähemmän hienovaraista sellaista - miltei joka päivä.
Eniten minua henkilökohtaisesti häiritsee yhteiskuntamme heteronormatiivisuus. Heteronormatiivisuus tarkoittaa laimeimmillaan sitä, että jokaisen oletetaan olevan hetero, ellei hän toisin ilmoita. Pahimmillaan heteronormatiivisuuteen taas kuuluu usko siitä, että olemassa on vain kaksi sukupuolta (nainen ja mies) ja että vain näiden kahden sukupuolen välinen rakkaus ja fyysinen kontakti on oikein ja luonnollista.
Omassa elämässäni heteronormatiivisuus näkyy parhaiten ehkäpä erinäisissä tuttujen ja sukulaisten kysymyksissä ja heitoissa. "Onkos sillä Pinjalla jo poikaystävää?" on näistä ehkä yleisin.
Heittoon sisältyy heteronormatiivinen olettama siitä, että koska olen tyttö, minun on pakko haluta poikaystävä. Arvaan, mitä ajattelette - sehän on vain kysymys, ei siitä kannata ottaa liikaa paineita. Se on vain kysymys, olet oikeassa. Ja olet oikeassa siinäkin, että kysymyksen esittänyt henkilö ei luultavasti tarkoittanut sitä pahalla. Mutta se tuntuu pahalta. Se riistää osan minuudestani ja saa minut tuntemaan oloni ahdistuneeksi ja näkymättömäksi omassa identiteetissäni.
Kerran eräs sukulaiseni kysyi minulta, onko minulla poika- tai tyttöystävää, enkä oikeasti voinut lakata hymyilemästä kolmeen päivään. Tämä kysymys olisi tietysti ollut astetta mukavampi, jos siihen olisivat sisältyneet myös tyttöjen ja poikien ulkopuolelle jäävät sukupuolet, mutta ainakin sukulaiseni yritti.
Ehdottaisinkin, että seuraavan kerran, kun te päädytte esittämään samankaltaista kysymystä, tekisitte sen sukupuolineutraaliin sävyyn, esimerkiksi näin: "Seurusteletko?" tai "Onko sulla kumppania?"
Toinen asia, joka suoraansanottuna ottaa päähän joka kerta sen kuullessani on nuorten huulilla jo pitkään ollut heitto "vitun homo". Joku saattaa muistaakin, että kirjoitin asiasta facebookpostauksen viime vuoden puolella ja jouduin sen tiimoilta pienoiseen kommenttisotaan. Seison yhä sanojeni takana. Homottelu on lapsellista ja vahvistaa ihmisten mielissä käsitystä siitä, että seksuaalivähemmistöön kuuluminen olisi jotenkin negatiivista.
Uskon, että monet ihmiset, jotka kyseistä heittoa käyttävät, eivät ajattele sen olevan loukkaavaa tai haitallista. Se on vain jostain kumman syystä yleistynyt haukkuma- ja kiusoittelutermiksi. Toivoisin kuitenkin, että ihmiset miettisivät sen käyttöä enemmän ja yrittäisivät korvata sen jotenkin. En usko, että kukaan haluaisi esimerkiksi, että omaa nimeään käytettäisiin loukkauksissa negatiivisten adjektiivien tilalla - miksi siis rinnastaa homous johonkin negatiiviseen asiaan?
Pari kuukautta sitten kuulin äitini ja naapurimme keskustelevan homoudesta - tai pikemminkin valittavan siitä, että tv-ojelmissa on nykyään aivan liikaa homoja. Ensin minun teki mieli nauraa katkerasti, sillä en ole ikinä kokenut olevani kunnolla edustettu mediassa ja sitten minun teki mieli itkeä, kun kuulin kuinka homofobiseen suuntaan keskustelu jatkui ja kun tajusin oman äitini myötäilevän kuusikymppistä, homofobista naapuriamme.
No, takaisin seksuaalivähemmistöjen edustukseen mediassa. Voisin kirjoittaa aiheesta vaikka kirjan, mutta taidan yrittää tiivistää tätä vähän. On totta, että tv-sarjoissa ja elokuvissa on nykyään enemmän seksuaalivähemmistöihin kuuluvia hahmoja. Onko heitä tarpeeksi? Ei. Kuvaavatko he koko sateenkaarikansaa? Eivät todellakaan. Suurin osa tästä edustuksesta on ihonväriltään valkoista ja sukupuoleltaan miehiä. Yleisin edustettu seksuaalinen suuntautuminen on homo. Media tarvitsee lisää hyvin kirjoitettuja hahmoja edustamaan suuntautumisten, sukupuolien, rotujen, uskontojen ja muiden seikkojen suhteen hyvin kirjavaa ja monimuotoista sateenkaariväkeä.
~ ~
Listaan voisi lisätä vielä vaikka mitä, mutta taidan lopettaa tähän ennen kuin postauksessa on pituutta kilometritolkulla. Kommentit, kysymykset ja keskustelu ovat arvostettuja, kuten aina!
