Homofobiasta ja heteronormatiivisuudesta

Joskus ihmisiltä tuppaa unohtumaan se, että homofobiaa on monenlaista. Homofobia ei ole ainoastaan samaa sukupuolta olevien parien naimisiinmenon kieltämistä, "homous on synti" -tyylisten sloganien huutelua ohi marssivalle prideparaatille tai seksuaalivähemmistöön kuuluvan lapsen koulukiusaamista. Homofobia on paljon muutakin.

Halusin pysähtyä tänä synkkänä sunnuntai-iltapäivänä kirjoittamaan omista henkilökohtaisista kokemuksistani homofobiaan liittyen. Teksti on pääasiassa oman turhautumiseni purkua, mutta pyrin myös selventämään asioita sen verran, että myös aiheeseen tutustumaton pääsee mukaan.

[x]

Taustatietoa sen verran, että olen itse panseksuaali. Olen ollut osittain ulkona kaapista nyt vähän yli kaksi vuotta. Oma kokemukseni homofobiasta ei ole ollut niin rajua, kuin esimerkiksi osalla nettikavereistani - en ole joutunut kiusatuksi koulussa, ystäväni eivät ole hylänneet minua, enkä usko, että äitini (joka ei tosiaan suuntautumisestani vielä tiedä) heittäisi minut pihalle tultuani ulos kaapista. Onnekkuudestani huolimatta koen silti homofobiaa - enemmän tai vähemmän hienovaraista sellaista - miltei joka päivä. 

Eniten minua henkilökohtaisesti häiritsee yhteiskuntamme heteronormatiivisuus. Heteronormatiivisuus tarkoittaa laimeimmillaan sitä, että jokaisen oletetaan olevan hetero, ellei hän toisin ilmoita. Pahimmillaan heteronormatiivisuuteen taas kuuluu usko siitä, että olemassa on vain kaksi sukupuolta (nainen ja mies) ja että vain näiden kahden sukupuolen välinen rakkaus ja fyysinen kontakti on oikein ja luonnollista.

Omassa elämässäni heteronormatiivisuus näkyy parhaiten ehkäpä erinäisissä tuttujen ja sukulaisten kysymyksissä ja heitoissa. "Onkos sillä Pinjalla jo poikaystävää?" on näistä ehkä yleisin.

Heittoon sisältyy heteronormatiivinen olettama siitä, että koska olen tyttö, minun on pakko haluta poikaystävä. Arvaan, mitä ajattelette - sehän on vain kysymys, ei siitä kannata ottaa liikaa paineita. Se on vain kysymys, olet oikeassa. Ja olet oikeassa siinäkin, että kysymyksen esittänyt henkilö ei luultavasti tarkoittanut sitä pahalla. Mutta se tuntuu pahalta. Se riistää osan minuudestani ja saa minut tuntemaan oloni ahdistuneeksi ja näkymättömäksi omassa identiteetissäni.

Kerran eräs sukulaiseni kysyi minulta, onko minulla poika- tai tyttöystävää, enkä oikeasti voinut lakata hymyilemästä kolmeen päivään. Tämä kysymys olisi tietysti ollut astetta mukavampi, jos siihen olisivat sisältyneet myös tyttöjen ja poikien ulkopuolelle jäävät sukupuolet, mutta ainakin sukulaiseni yritti. 

Ehdottaisinkin, että seuraavan kerran, kun te päädytte esittämään samankaltaista kysymystä, tekisitte sen sukupuolineutraaliin sävyyn, esimerkiksi näin:  "Seurusteletko?" tai "Onko sulla kumppania?" 

Toinen asia, joka suoraansanottuna ottaa päähän joka kerta sen kuullessani on nuorten huulilla jo pitkään ollut heitto "vitun homo". Joku saattaa muistaakin, että kirjoitin asiasta facebookpostauksen viime vuoden puolella ja jouduin sen tiimoilta pienoiseen kommenttisotaan. Seison yhä sanojeni takana. Homottelu on lapsellista ja vahvistaa ihmisten mielissä käsitystä siitä, että seksuaalivähemmistöön kuuluminen olisi jotenkin negatiivista. 

Uskon, että monet ihmiset, jotka kyseistä heittoa käyttävät, eivät ajattele sen olevan loukkaavaa tai haitallista. Se on vain jostain kumman syystä yleistynyt haukkuma- ja kiusoittelutermiksi. Toivoisin kuitenkin, että ihmiset miettisivät sen käyttöä enemmän ja yrittäisivät korvata sen jotenkin. En usko, että kukaan haluaisi esimerkiksi, että omaa nimeään käytettäisiin loukkauksissa negatiivisten adjektiivien tilalla - miksi siis rinnastaa homous johonkin negatiiviseen asiaan?

- Peter Paige

Pari kuukautta sitten kuulin äitini ja naapurimme keskustelevan homoudesta - tai pikemminkin valittavan siitä, että tv-ojelmissa on nykyään aivan liikaa homoja. Ensin minun teki mieli nauraa katkerasti, sillä en ole ikinä kokenut olevani kunnolla edustettu mediassa ja sitten minun teki mieli itkeä, kun kuulin kuinka homofobiseen suuntaan keskustelu jatkui ja kun tajusin oman äitini myötäilevän kuusikymppistä, homofobista naapuriamme. 

No, takaisin seksuaalivähemmistöjen edustukseen mediassa. Voisin kirjoittaa aiheesta vaikka kirjan, mutta taidan yrittää tiivistää tätä vähän. On totta, että tv-sarjoissa ja elokuvissa on nykyään enemmän seksuaalivähemmistöihin kuuluvia hahmoja. Onko heitä tarpeeksi? Ei. Kuvaavatko he koko sateenkaarikansaa? Eivät todellakaan. Suurin osa tästä edustuksesta on ihonväriltään valkoista ja sukupuoleltaan miehiä. Yleisin edustettu seksuaalinen suuntautuminen on homo. Media tarvitsee lisää hyvin kirjoitettuja hahmoja edustamaan suuntautumisten, sukupuolien, rotujen, uskontojen ja muiden seikkojen suhteen hyvin kirjavaa ja monimuotoista sateenkaariväkeä. 

~ ~ 

Listaan voisi lisätä vielä vaikka mitä, mutta taidan lopettaa tähän ennen kuin postauksessa on pituutta kilometritolkulla. Kommentit, kysymykset ja keskustelu ovat arvostettuja, kuten aina!

Hiuksia ja hostelleja

Yritän muuttaa jotain elämäni osasta aina silloin tällöin välttääkseni inhoamani jämähtämisen tunteen. Tällä kertaa muutoksen kohteena olivat hiukset.

Huomasin kavereideni miten raaskit leikata noin paljon -tyylisistä kommenteista, että siinä missä minua ahdistaa yhteen tiettyyn muottiin paikalleen jämähtäminen, monia arvelluttaa kokeilla uutta. Olen huomannut, että muutos on ainakin omalla kohdallani usein hyvästä ja päätinkin tammikuun alussa elää, muuttua, kokeilla ja tehdä virheitä ihan niin paljon kuin elämä vuonna 2016 sallii. Inspiroiduin ihanan Neil Gaimanin sanoista:

"I hope that in this year to come, you make mistakes. Because if you are making mistakes, then you are making new things, trying new things, learning, living, pushing yourself, changing yourself, changing your world. You're doing things you've never done before, and more importantly, you're doing something."

  

Asiasta kukkaruukkuun ja kukkaruukusta matkasuunnitelmiin. Olen jo noin vuoden päivät kiherrellyt innostuksissani sellaisesta asiasta kuin kesäkuun 2016 interrail ja saimme vihdoin viikonloppuna reilauskaverini Reetan kanssa sovittua lopullisen reitin tunnin tarkkuudella ja varattua sen varrelta meille yöpaikoiksi hostelleja. Jäljellä on enää sen rukoilu, etteivät Euroopan junien aikataulut muutu radikaalisti ja sotke suunnitelmiamme.

Kuvassa komeilee kyhäämämme pakkauslista. Tai ainakin sen luonnos. Ajattelin lukuloman alettua kokeilla saako tällaista tavaramäärää mahtumaan omaan Deuterin rinkkaani. Koska eihän lukulomalla ole mitään muutakaan tekemistä.

Vasemmalla kuvissa näkyy tosiaan reilauskaverini Reetta, jonka tehtäviin kuuluu noin 26-päiväisen reilin aikana muun muassa käteni piteleminen lentokoneessa, ruotsintaitojeni paikkailu ja yliväsyneille vitseilleni nauraminen.
Parempaa matkaseuraa saa hakea.

~ ~

Kiinnostaisiko teitä tietää enemmän matkareitistä? Voisin väsätä siitä jossain vaiheessa erillisen postauksen, jos sille on kysyntää.

"Mitä, etkö sä juo? Mikset?!"

Välillä tuntuu siltä, että kulutan suurimman osan ajastani esimerkiksi kavereiden synttäreillä ja muissa vastaavissa tilaisuuksissa selittämällä kysyjille miksi en koske alkoholiin. Aluksi ihmisten hämmentyneet kysymykset lähinnä kummaksuttivat, mutta nykyään ne lähinnä ärsyttävät - olenhan käynyt saman keskustelun jo lukemattomia kertoja.

En mielelläni puhu omasta absolutismistani sen vuoksi, että sen juuret ovat syvällä lapsuuteni traumoissa, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa aiheesta siinä toivossa, että ehkä säästyn tällä tavoin kiusallisilta keskusteluilta tulevaisuuden synttärijuhlissa.

Isäni oli alkoholisti. Hän kuoli sydän- ja verisuonisairauteen (jota runsas alkoholinkäyttö ei ainakaan helpottanut) ollessani 12-vuotias ja vaikka minulla on hänestä myös valtavasti hyviä ja kauniita muistoja, hänen alkoholisminsa on yksi lapsuuttani vahvasti määrittävistä seikoista. En voi ajatella isääni ilman, että muistan kaikki ne kerrat, joina kävelin ympäri taloamme etsiskelemässä hänen piilottamiaan viinapulloja. Muistan myös kuinka jouduin asettumaan isäni juomisesta riitelevien ja tavaroita viskovien vanhempieni väliin tavoitteenani saada heidän rauhoittumaan, jotta minä ja pikkuveljeni saisimme nukkua.

Vietin suuren osan lapsuudestani vannoen itselleni, ettei minusta tulisi juomisen suhteen samanlaista kuin isästäni. Vanhempana tajusin myös, että suurin osa isäni sisaruksista on myös kamppaillut alkoholiongelmien kanssa ja päätin pysyä ulkona koko touhusta. En taustani tuntien yksinkertaisesti luota siihen, että pystyisin pitäytymään kohtuukäytössä, mikäli juomisen joskus aloittaisin.

Ymmärrän, miksi absolutismi saattaa Suomen alkoholipainotteiseen juhlakulttuuriin tottuneita ihmetyttää, mutta toivoisin, että ihmiset osaisivat ottaa huomioon myös muiden tunteet. Kysymys saattaa vaivata jotakuta, jolla on samankaltaisia syitä kieltäytyä alkoholista, kuin minulla. Eikä saman asian selittäminen lukemattomia kertoja ole varmasti mitään herkkua kenellekään, vaikkei kysymys nostaisikaan pintaan sen kummempia traumoja.

Miksi juomattomuuteen pitäisi ylipäänsä olla esittää jokin syy? Kaikilla ei sellaista ole - joskus riittää se, ettei juomiselle näe mitään syytä. Toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät, että kyllä ihan selvinpäinkin voi pitää hauskaa.

Asialla on myös kääntöpuolensa: jos olet itse absolutisti, ethän myöskään saarnaa muille heidän alkoholinkäytöstään. Kunnioituksen tulee olla molemminpuolista.

~ ~

Seuraava postaus luultavasti vähän kevyemmästä aiheesta - nimittäin hiuksista. Huomiseksi varatulla kampaajalla on tarkoituksena leikata pois aika paljon.

Kuinka itsensä voi tiivistää muutamaan lauseeseen?

Kammoan itseni esittelemistä.

Kammoan sitä tilannetta, jossa pitää luonnehtia itseään muille. Ja yrittää vielä saada itsensä kuulostamaan mielenkiintoiselta. Tai ei ainakaan täydelliseltä idiootilta. Pääni täyttyy noina hetkinä ympäriinsä poukkoilevien ja pakonomaisten keksi nyt edes jotain -tyylisten ajatusten lisäksi naurettavista, mutta ah-niin-kuvaavista esittelyvaihtoehdoista.

Hei, olen Pinja, itken aina kun luen tai katson LOTRit. 

Olen 18-vuotias abiturientti, jonka huoneessa lojuu yli 30 aloittamatonta kirjaa.

Toivoisin olevani reppureissaamassa Aasiassa, enkä tässä esittelemässä itseäni.

Lopulta päädyn kuitenkin yleensä sopertamaan jotain tylsää kirjojen rakastamisesta ja koiran omistamisesta. Koetetaan tehdä tästä esittelystä kuitenkin vähän mielenkiintoisempi. 

Nimeni on siis tosiaan Pinja, olen joulukuussa 18-vuotta täyttänyt, kouluahdistusta täyteen ladattu abiturientti. Olen innokas - joidenkin standardien mukaan yli-innokas - kirjatoukka, jolle sanat ovat aina olleet lähellä sydäntä. Kirjoitan vaihtelevalla mielenkiinnolla omia fiktiivisiä tarinoitani sekä englanniksi että suomeksi ja toivon saavani joskus jonkun kirjoitusprojektin valmiiksi ja julkaistuksi. En kykene sanoin kuvailemaan sitä, mitä kirjoittaminen minulle merkitsee, mutta sanotaanko vaikka, etten olisi olemassa ilman sitä.

Olen avoimin mielin elämään ja erilaisuuteen suhtautuva seksuaalivähemmistöjen edustaja. Maailmankuvaani rakentavat suureksi osaksi käsitteet tasa-arvo, muiden hyväksyminen ja kunnioitus. Ajattelen, että mikäli saan muutettua maailmaa esimerkiksi näiden asioiden osalta edes vähän, olen täyttänyt tarkoitukseni. Olen aina ollut jonkinasteinen maailmanparantaja ja toivonkin aloittavani sosiaalityön opiskelut yliopistossa ensi syksynä. 

Olen käynyt elämäni aikana Suomen lisäksi vain kahdessa maassa - Virossa ja Isossa-Britanniassa, vaikka haluankin nähdä kaiken mahdollisen Angkor Watin temppelistä Afrikan safareihin ja Pohjois-Amerikan jättiläspunapuihin. Matkakuumetta helpottaa tällä hetkellä kesäkuuksi 2016 suunniteltu interrail, josta tulee varmasti aikoinaan kirjoitettua postaus jos toinenkin. 

Joo, että tällainen persoona täällä ruudun toisella puolella. Mikäli tunsit hengenheimolaisuutta tai muuten vain kiinnostuit tulevista teksteistä, olet enemmän kuin tervetullut seurailemaan blogiani ja myös jättämään omia ajatuksiasi kommenttiboksiin.

~ ~